Ei sitä oikeastaan osaa kaivata ennen kuin se saapuu. Mutta kun se kerran astuu eteen, on vaikeaa elää ilman. Rakkaus, mitä kukaan siitä tietää?
Sehän on se pieni hassu tunne jota tuntee jotain ihmistä kohtaan. Jokainen omalla tavallaan. Oikeastaan se on sekä vihaa että hyvyyttä . Sekä surua, että iloa. Yhteistä voisi olla se yksinkertainen pieni sana. Välittäminen.
Jos ei välitä, ei vihaa. Jos ei välitä, ei kaipaa. Kai rakkaus on välittämistä ja kaikkea sitä mikä seuraa siitä, että on antanut itsensä välittää.
 

En olisi ikinä uskonut, että voin omalla kohdallanikin käyttää sitä maagista sanaa. Rakkaus, rakkaudesta, rakkaudella.
Mutta kun kohdalle astui jotain niin ihmeellistä, etteivät muut sanat enää riittäneet. Siinä kulki minun rajani.

Minun rajani ihastumisen ja rakkauden välillä ei koskaan ollut yhtenäinen. Se oli katkoviivaa katkoviivan jälkeen. Sen ylittämiseen tarvittiin vaikka kuinka paljon kärsivällisyyttä. Löytää tarpeeksi iso aukko mahtuakseen läpi. Etsiä. Ja vielä uskomattomampaa oli voittaminen. Voitto, joka antoi mukanaan seitsemän kuukautta mitä ihmeellisempiä tapahtumia. Minulla oli ja on, maailman paras mies ja tahto uskaltaa rakastaa. Joskus vain tulee mieleen se onko voitto kuitenkaan taistelua tärkeämpää. Se on tullut mieleen siitä miten kaukosuhteessa ikävöidään toista. On ihanaa elää sitä päivää kun tietää kohtaavansa toisen niin pian, ihanaa kohdata ja antaa ensimmäinen hali. Mutta kun sen saavuttaa, alkaa jo odottaa hyvästejä. Ehkä odotus, kuten taistelukin, on tärkeämpää kuin päämäärän saavuttaminen.

Rakkaudesta kasaa helposti itselleen maailmankaikkeuden. Sen ympärille on aivan liian helppoa kasata tarkoitukset ja seuraukset. Mutta mitä hyötyä siitä on? Kun sen lopulta kadottaa, ei itselleen jää enää yhtään mitään. Koko maailman kaikkeus on poljettu myttyyn.

Ja mistä tietää kuinka kauan tämäkin onni jatkuu? – Katso ja koe. Ei kai siinä muuta.